Syömishäiriön kautta rakkauteen - Piritan tarina

Olen toiminut personal trainereiden kouluttajana pian kymmenen vuotta. Matkan varrelta on tarttunut mukaani useita opiskelijoideni tarinoita. Näistä yksi koskettavimmista on syömishäiriön kanssa yli kymmenen vuotta kamppailleen Piritan tarina. 

Haluan painottaa, ettei personal trainer -koulutusputkemme pidä sisällään tällaisten asioiden käsittelyä. Opiskelijat juttelevat minulle usein omista asioistaan tauoilla sekä joidenkin kanssa pidämme myös somen puolella yhteyttä vielä pitkään koulutuksen päätyttyäkin. Terapeutin ammattini johdosta minulle on varmasti helppo jutella vaikeistakin asioista. 

 

Kokosin alla olevan tarinan useista vaihtamistamme viesteistä. Olen vaikuttunut hänen avoimuudestaan ja sympaattisuudestaan sekä siitä suuresta toivosta ja henkisestä vahvuudesta, minkä hän on sisältään löytänyt. Varmistin moneen otteeseen, miten Pirita toivoo tarinaansa käsiteltävän ja luetutin tarinaa muutamaan otteeseen hänellä ennen julkaisua. Kaikkeen julkaistuun olen saanut hänen täyden hyväksyntänsä.

Syy, miksi päädyimme tekemään Piritan tarinasta julkisen, on se, että hän toivoo tarinansa antavan toivoa niille lukuisille muille, joiden tietää tälläkin hetkellä käyvän samankaltaisia vaiheita elämässään läpi. 

 

Pirita on jo vahvoilla. Hänellä on takanaan useita vuosia terapiaa ja tänä päivänä hän elää tasapainoisessa sekä rakastavassa parisuhteessa. Hän pystyy käsittelemään aihetta ja puhumaan siitä ilman, että se syöksee häntä uudelleen traumatisoitumisen kierteeseen. Päädyimme julkaisemaan tarinan nimimerkillä, koska pienellä paikkakunnalla tarina koskettaa myös monia ihmisiä hänen ympärillään.

Parikymppisenä kirjoittamani kirjan (koskaan julkaisematon) sisäkannen teksti sopi mielestäni Piritan tarinan alkuun <3

Piritan tarina – miten kaikki alkoi

 

Nuoruudessani en ollut liikunnallinen. Vanhempani olivat uskovaisia ja kasvattivat meidän kuuliaisiksi, kohteliaiksi, toisia kunnioittavaksi sekä musikaalisiksi. Kasvatus tapahtui paljolti siltä pohjalta, ettei saa aiheuttaa pahennusta.

 

Äitini, joka oli kaunis ja näyttävä nainen, ja vielä sosiaalisesti hyvin älykäs ja empaattinen, useasti moitti "voi sinua olet saanut äidin vartalon”. Leveät reidet ja pienet rinnat. Tuijotin siis noita "isoja" reisiäni.

 

Aloin saamaan jo lapsena kommentteja ulkonäöstäni ja se jatkui läpi nuoruuden. Minua arvosteltiin avoimesti. Identiteettini kasvoi vahvasti ulkoiseen palautteeseen siitä, olinko hyväksytty. Muut ominaisuudet unohtuivat.

 

Seurakunnassa kiinnitettiin paljon huomiota ulkoiseen olemukseen. Tytöillä piti olla "pitkä" hame, eikä esimerkiksi korvakoruja saanut käyttää.  Kauneutta ei saanut korostaa pukeutumisella tai käytöksellä. Naiseus piilotettiin. Se vaikutti jo valmiiksi säröillä olevaan, kehittyvään identiteettiini. Siellä oli kuitenkin hyviä ihmisiä. Minulla on siitä ajasta paljon hyviä muistoja.

 

Ensimmäinen avioliitto

 

Tapasin ensimmäisen mieheni n. 20-vuotiaana. Olin huonolla itsetunnolla varustettu nainen, joka vuorasi itsensä isoihin vaatteisiin koska koin aina olevani muita isompi ja suurempi. Tämähän ei pitänyt paikkansa, mutta häpesin varsinkin reisiäni sekä pieniä rintojani. Tietyllä tavalla omaa naiseuttani siis. Kun oma mies aloitti haukkumisen, sitä en enää kestänyt. Hänen kanssaan aloitin kuntosaliharrastuksen.

 

Samalla kun perustimme yrityksen, innostuin ryhmäliikunnasta. Tein päivät töitä ja illalla jumppasin salilla 2-3 h.

 

Lopullinen niitti iski saadessani käsiini Body -lehden, jossa oli maailman kaunein vartalo kireine lihaksineen ja vatsapaloineen. Se iski voimalla syvälle, ja päätin että tuota itsekin haluan. Siinä oli jotain voimaannuttavaa ja ihailtavaa.

 

Etsin käsiini lehtiä sekä kirjallisuutta. Pyysin salinomistajaa tekemään ohjelman ja ohjaamaan salin saloihin. Hän oli asiaansa omistautunut ja opetti minulle paljon. Muistan, kun hän sanoi, että harmi kun sinulla kertyy tuohon yhteen kohtaan rasva, muuten kroppasi olisi täydellinen...Hän kammosi selluliittia, josta aina varoitteli. Nämä kaikki jäivät pyörimään mieleeni.

 

Suomeen rantautui 90-luvulla Body For Life- sekä Zone - dieetti. Sain nämä kirjat käsiini.

Päätin että tuota haluan ja minulta löytyy kurinalaisuutta. Aloitin siis kurinalaisen elämän, jonka täytti treeni sekä tiukat ruokavaliot ja aamulenkit.

 

Ruokavaliostani karsiutui rasvat ja sitten hiilarit. Ravintolassa lopetin syömiset sekä biletyksen ja alkoholin käytön. Ostin kotiin ruokapuntarin, ja punnitsin kaikki ruuat. Osasin kalorit ulkoa. Ahmin tietoa fitness -kilpailijoiden dieeteistä.

 

Mieheni komppasi ja niin muutkin salilla. Pikkuhiljaa kropassani tapahtui muutosta. Sain paljon palautetta muilta siitä, että näytän hyvältä. Se hiveli itsetuntoani, joka oli heikko. Halusin treenata, jotta kroppani olisi veistos. Ajattelin että se tuo hyvän olon ja onnellisuuden.

 

Syömishäiriö syvenee

 

Elämämme pyöri vahvasti treenin ja ulkonäön ympärillä. Heikkoa puoltani ruokittiin, kun päinvastoin olisi pitänyt vahvistaa sitä henkistä puolta, joka kärsi, kun kroppaa rääkättiin.

 

Yrittäjänä nuorella tytöllä oli töissä kovat paikat. Asiakaspalvelussa koeteltiin, ja kantapään kautta jouduin monet asiat opettelemaan. Tein 6 päiväistä viikkoa ilman lomia. Annoin itsestäni paljon.

 

Sain välillä kiitosta ja välillä kovastikin palautetta, joka meni henkilökohtaisuuksiin. Otin ne raskaasti ja tunsin epäonnistuneeni.

 

Pikkuhiljaa luonteeni muuttui neuroottisemmaksi sekä suorittajaksi. Elin tarkkojen kellonaikojen mukaan. Päivät olivat tarkoin suunniteltuja ruokailujen, treenin sekä heräämisen osalta. Kalorit alkoivat hallita elämääni.

 

Treenaamisesta saatu hyväksyntä pönkitti itsetuntoani. Se voimaannutti. Pakonomaisen treenaamisen ja syömisten kontrolloinnin muuttuessa anoreksiaksi kävi toisinpäin. Halusin pienentyä ja hävitä maailmasta. Pääni oli täynnä negatiivisuutta. Sain hyvän olon tunteen rääkkäämällä itseäni. Laihduin nopeasti ja heräilin yöllä itkuun, pelkäsin mennä töihin. Aliravitsemukseni oli jo pitkällä.

 

Mieheni oli kurssilla toisella paikkakunnalla ja aina kotiin tullessa oli huonolla tuulella.

Haukkui vartaloani, minua ja kaikkea tekemisiäni. Se aiheutti entistä enemmän syömättömyyttä ja ajattelin, että en vieläkään kelpaa, joten täytyy treenata enemmän.

 

Lopullinen hajoaminen

 

Syy, miksi lopullisesti vajosin, oli avioliittoni hajoaminen.

 

Minut jätettiin aika kylmästi. Tuolloinen mieheni muuttui aivan eri ihmiseksi. Hän oli kylmä, piti etäisyyttä ja oli pois kotoa. Hän arvosteli jatkuvasti ulkonäköäni ja pitämiäni vaatteita.

 

”Saisinpa minäkin joskus kunnon seksiä.”

”Näytät hirveältä.”

”Missä sun perse...”

Cup of Therapyn kuvat tuovat lohtua ja ymmärrystä.

 

Mitä enemmän laihduin, sitä enemmän hän huusi. Ja mitä enemmän hän huusi, sitä enemmän olin syömättä ja käperryin itseeni.

 

Muistan eräänkin kerran, kun hän yritti väkipakolla työntää hampurilaista suuhuni ja huusi ”Vittu nyt syöt...”

Henkinen kantti ei kestänyt tätä ja lääkäri passitti minut sairaalaan. Siellä annettiin diagnoosi anoreksiasta. Painoni oli 44 kg ja pituutta 170 cm. Ikää tasan 30-v.

  

Aika Lapinlahdessa

 

Sairaala suojasi ulkomaailmalta. Mutta myös aiheutti paljon tuskaa. Oma elämä vietiin. Luulin oikeasti, että sillä hoidolla paranee. Luotin siihen.

 

Toki nyt terveenä tajuan, että sillä pakkosyötöllä ei parane ihminen, joka kokenut trauman.

Olo oli usein kuin ”syyllisen penkillä” kuulemassa tuomiota. Ympärillä oli muita anorektikkoja sekä masentuneita. Olin kuitenkin jo vetänyt yritystä 8-vuotta ja ollut naimisissa 9-vuotta ja yhtäkkiä olin sairaalassa.

 

Yhdeksän kuukautta Lapinlahdella on elämäni oudoin jakso, joka tuntuu nyt niin kaukaiselta. Minua pidettiin hengissä, mutta samalla vietiin oikeus liikkumiseen, vapauteen sekä syömiseen. Valvonta oli 24 h vuorokaudessa, jossa katsottiin, että osastolla ei turhia kävelty. Ulos pääsin aluksi vain 15 minuuttia kerrallaan. Sekin valvotusti.

 

Minulle annettiin tavoitteet mihin painoni pitää saada ja sen mukaan sain kenties viikonlopun loman. Ruokailuja valvottiin. Minulla oli lista, johon oli merkattu määrät ja se määrä pakotettiin syömään päivän aikana.

Voisin tästä hoidosta kirjoittaa kirjan, koska ne kokemukset ovat aika hurjia. Edelleen olen sitä mieltä, että tämä ajan jakso ei juuri edistänyt paranemistani. Toivon todella, että tänä päivänä hoito on inhimillistä ja ymmärretään, että syömättömyys on seuraus ja oire jostain syvemmästä, ja sitä tuskin edesauttaa lähes sadistinen pakkosyöttö ja kuri.

Vielä silloinkin, kun olin sairaalassa tuolloinen mieheni tuli huutamaan, että ”Mitä sulle tehdään, kun olet kuin nälkämaan lapsi!?”.

 

Sairaalan alkujaksolla pidimme yhteyttä ja hän välillä heitti kotiin lomille. Kun toukokuussa jouduin sairaalaan niin heinäkuussa koko paketti lävähti tekstiviestillä silmilleni. Oli muita naisia ja vaikka mitä.

 

Minä tyhmä olin uskonut kaikki jutut töistä koska halusin. En halunnut myöntää hajuvesien tuoksua vaatteissa.

 

Se oli järkyttävä paikka ymmärtää, että tulee jätetyksi ja ettei enää kelpaa.

 

Kukaan terve ihminen ei salli itseään kohdeltavan näin, mutta nälkiintynyt persoonaton tyyppi on kun hiekkasäkki.

 

Myöhemmin selvisi, että olin vain hänen uuden onnensa tiellä. Olen aina toivonut, että hän olisi sen kertonut heti vuotta aikaisemmin, niin olisi ollut helpompaa, kuin ajatella, että todella olen niin hirveä.

 

Sairaalajakson jälkeen

 

Sairaalajakson jälkeen lähdin seikkailemaan Thaimaaseen. Olin 4 viikkoa yksin ja luulin että nyt kaikki on voitettu. Kuten arvata saattaa, niin painoni laski uudelleen ja aloitin himourheilun. Painoin tässä vaiheessa 38 kg.

 

Sisällä tuska vaan kasvoi. Siellä pään sisällä joku syötti jatkuvasti ajatusta, että olet heikko, olet lihava. Ja sitä vastaan yritin taistella.

 

Olin eronnut miehestäni, kun hän oli kertonut totuuden. Olimme myyneet kauniin kotimme. Töihin en vielä kyennyt. Sisälläni asui kuitenkin sisukas ihminen, joka halusi terveeksi siitä kahlitsevasta kalorinumerosarjasta, joka pyöri päässä aina vaan uudestaan ja uudestaan ja syyllisti jopa omenasta, jonka söin.

 

Juoksin aamulla vähintään 10 kilometriä, jotta sain syödä edes ruisleivän ja sekin oli pilkottu pieniksi paloiksi.

 

Olin eristäytynyt ja päässäni joku antoi ymmärtää, että olen kauhea hirviö ja lihava, jolle kaikki nauravat.

 

Onneksi minulla oli muutama ystävä. Aloitin myös terapian, jossa asioita puitiin. Terapiassa opettelimme puhumaan itselleen kauniisti. Ulkoisesti oli vaikea hyväksyä uudenlaista muotoa omasta itsestään, ja siinä jouduin käymään monenlaisia tunteita. Se tunne piti ylittää.

 

Ravitsemusterapeuttini opetti minulle uudenlaista ajattelua syömisestä, ja kannusti syömään näitä kiellettyjä ruoka-aineita, joita edelleen minulla oli enemmän, kuin sallittuja. Syyllisyys painoi  silti edelleen jokaisessa suupalassa, jonka söin.

Kaikenlaisia & monenlaisia. Yhtä hyviä ja yhtä arvokkaita. 

Bulimia

 

Sairastuin bulimiaan. Se on kierre, jota en suo kenellekään. En kyennyt päivällä syömään mitään, koska en kehdannut. Ajattelin, että en ole kuluttanut tarpeeksi ja kaikki nauravat, kun lihava ihminen syö. Kun ilta koitti ja saavuin kotiin, niin söin kaiken mitä löytyi ja oksensin. Aamulla herätessäni oli aivan järkyttävä morkkis ja en tietenkään pystynyt syömään aamupalaa, vaan pakotin itseni kuntoilemaan ja kuluttamaan. Tätä vaihetta kesti varmaan 2 vuotta elämässäni.

 

Ulospäin olin energinen ja hoidin työni. Sisältä olin kuitenkin todella väsynyt ja inhosin itseäni. Päässäni ääni syyllisti ja haukkui. Viimein aloin nousta kohti valoa, askel askeleelta. 

 

Miksi minä paranin?

 

Voin sanoa, että sairastin 12 vuotta elämästäni.

Anoreksiassa ja aliravitsemuksessa ei tunne mitään, ei kaipaa mitään. Kosketus pelottaa. Kun ensin saadaan aliravitsemusta parannettua, alkaa sisäinen kipu. Sisälle kehoon patoutuneet raivo ja tuska pääsevät purkaantumaan. Se kestää kauan. Lähipiiri saa kuulla kunniansa. Jos ja kun siitä pääsee ylitse, tilalle tulee positiivisia tunteita, jolloin kaipaa jo läheisyyttä.

Kaikesta tapahtuneesta huolimatta minulla oli vahva tahto parantua. Tiedän, että olen ainoa, joka on parantunut meistä silloin sairaalasta olleista.

 

Paranemiseen ei ole helppoa tietä eikä oikotietä. Se tapahtuu 2 askelta eteen ja yksi taakse. Pakottamalla itsensä toisenlaisiin toimintamalleihin, ja kärsimällä negatiiviset tunteet sekä niistä aiheutuva itseinho.

 

Se on raadollista mutta ainoa tie. Sinnikkyys, periksiantamattomuus, elämänhalu, hyväksyminen ja rakkaus. Kaikkinensa se, että tarttuu hyvään mitä on ympärillä

 

Se, miksi juuri itse altistuin kaikelle tälle, varmasti johtuu monista tekijöistä. Se pitää sisällään lapsuuden ja nuoruuden kokemukset, geneettiset tekijät, kuin myös tapahtumat elämässä. Terapiassa katsoimme tulevaisuuteen, ja siihen, mitä hyvää elämässä on. On tärkeää oppia näkemään itsensä uudella tavalla.

 

Uskon vahvasti siihen, että mitä puolta ruokimme, se vahvistuu. Siksi itse vältän kokovartalopeilejä sekä lehtiä ja kirjallisuutta dieeteistä, koska tiedän sen aktivoivan minussa edelleen puolen, joka tuo negatiivisuutta mukanaan.

 

Tästä kaikesta kokemasta minulla nousee kiitollisuus koska osaan olla kiitollinen siitä, että pystyn olemaan onnellinen ja nauttimaan siitä hyvästä, jonka olen nyt saanut.

 

Onnistumiseni ydinkohdat:

 

- Luin kirjallisuutta itsensä tuntemisesta

- Opettelin terapiassa tunnistamaan eroa tunteen ja järjen välillä

- Tein aivan valtavasti ajatustyötä ja kirjoitin

- Pikkuhiljaa kun painoa tuli, yritin hyväksyä kehossani tapahtuvat muutokset. Päivittäin päässäni syntyi haukkumasana, mutta pystyin aina vain paremmin torjumaan negatiivista sisäistä puhetta.

- Konkretiaa oli, että lisäsin hiilareita myös lounaalle. Tämä oli kova, mutta lopetti bulimian.

- Hyvä parisuhde, joka rauhoitti

- Uusi suhtautuminen työhön

- Uuden minäkuvan rakentaminen. Miten ihanaa olikaan huomata, kun huumori palasi elämääni.

 

Uusi parisuhde ja rakkaus

 

Siinä, miksi paranin lopullisesti, voi katsoa puolisooni. Hän on ensimmäinen ihminen, joka on näyttänyt, mitä on todellinen rakkaus. Olen sisäisesti puhjennut kukkaan. En ole enää kenenkään itsetunnon kohoke tai muovailuvaha toisen ihmisen tarpeisiin. Saan olla oma itseni ensimmäistä kertaa elämässäni. Tunnen, että minua rakastetaan, vaikka kaikki lihakset eivät näkyisikään.

 

Löysin myös oman naisellisuuteni hänen myötään. Se oli avainasemassa parantumisessa. Naisella saa ja kuuluu olla muotoja. Minun ei tarvitse olla rasvaton eikä vahva kuin härkä kelvatakseni. Seksuaalisen minän palaset alkoivat loksahdella kohdilleen.

 

Se että parisuhteessa ihmistä arvostetaan, kuunnellaan ja halutaan parastasi, on lahja.

Silloin automaattisesti myös itse haluaa toisen parasta. Olla upeaa olla toisen silmissä haluttava ja kaunis kuitenkin tiedostaen, että parisuhde on jotain niin paljon syvempää.

Olen laintannut Susanna Jussilan ruonoja kirjoituksiini aiemminkin. Ne koskettavat <3

 

Nykyinen mieheni on opettanut minulle uuden tavan ajatella liikkumista. Liikun nykyään oman itseni takia. Olen oppinut hakemaan liikunnasta hyvää oloa eikä se ole enää pelkkää kuluttamista.

 

Myös oman äitini sairastuminen syöpään ja hänen poismenonsa sai minussa sisäisesti paljon liikkeelle. Kuinka lyhyt meidän elämämme on ja miten se on juuri tässä ja kuinka nopeasti kaiken voi menettää.

 

Kun on kokenut kovia niin osaa olla myös kiitollinen asioista, kun hyvää tulee elämääsi. Minulla on vielä työmaata itseni kanssa. Stressaavissa tilanteissa tuo pieni syyllistävä kaveri nostaa edelleen päätään ja puristavat kädet tulevat kaulalle. Lihon muodottomaksi sekunnissa. Olen kuitenkin oppinut jo erottamaan tämän tunteen totuudesta. Se tunne on hetkellinen ja menee ohi.

 

Viestini muille syömishäiriöiden kanssa eläville

 

Sen sijaan että ruoskisimme itseämme, pitäisi enemmän miettiä niitä hyviä asioita, joita meissä kaikissa on. Pitäisi opetella olemaan hyvä itselleen. Ohjata ajatuksia positiivisuuteen ja kaiken keskellä rakastamaan itseään.

 

On kuluttavaa, jos oma mieli haukkuu ja joutuu kamppailemaan hyväksynnän kanssa. Olisi terveellistä osata välttää henkisesti väkivaltaisia ihmissuhteita sekä irrottautumaan kaikesta sellaisesta, mikä tuo negatiivisuutta elämään.

 

Meistä moni painii riittämättömyyden kanssa. Mielemme ja ajatuksemme tekevät meille kepposia. Vertailemme helposti itseämme muihin ja ajattelevan heidän olevan onnellisempia ja kauniimpia. Laihuus on myös monelle meistä menestyksen mittari. Koskaan emme tiedä, mitä on ulkokuoren alla. Mitä menetyksiä ihmisellä on ollut. Mistä joutunut luopumaan ja mitä kamppailuja käymään.

Moni ei uskalla irrottautua vaan jäävät vankilaan, jossa voi koitua kohtaloksi kuolema. Nykyinen mieheni sanoi minulle, että ”Pirita muista, sinulla on luontaista vahvuutta, jota kaikilla ei ole. On monia, jotka eivät koskaan parane.”

 

Itselläni pelastajana toimi sisukkuus. Se sama, joka myös ajoi kurinalaisuuteen.

 

Professori Aila Rissasen sanoin, ”Anoreksiasta paraneminen on tutkimusmatka itseensä. Jos sen selvittää, on vahvoilla”.

Kiitos Pirita <3

Rakkaudella, Liina