Viime viikolla me Pasin kanssa nahistiin ja riideltiin kauheasti. Tai ainakin siltä se tuntui. En tiedä, oliko se kesäkuinen helle vai se, että vietettiin monta päivää tiiviisti 24/7 kimpassa vai se, ettei me oltu saatu tuuletettua riittävästi omia tunteita tai tultu nähdyksi ja kuulluksi siten kuin me toivottiin. Vai kaikki toi yhdessä.
Yhtä kaikki, yhteinen viikko päättyi vähän alakuloisissa tunnelmissa eikä ihan kaikkea saatu kunnolla selvitettyä.
Maantantai meni mietiskellessä. Tuntui, että nyt tarttee vähän välimatkaa ja tekee ihan hyvää tehdä omia duuneja ja olla olematta yhdessä saman katon alla. Se on meille molemmille tärkeää ihan senkin takia, että yksinolo ja etäisyys kirkastaa ajatuksia. Omille tunteille tulee paremmin tilaa kun toinen ei koko ajan ole hengittämässä niskaan.
Minä oon semmoinen, että mun on helpompi purkaa omia ajatuksia kirjoittamalla. Puhuessa toisen läsnäolo vie huomion. Ilmeet ja eleet vaikuttaa siihen, mihin suuntaan mun ajatukset vie. Silloin, kun mun täytyy oikeesti saada jotain tärkeetä sanottua, minä kirjoitan sen ensin. Oon aina ollut sellainen.
Me ollaan tästä puhuttu paljon. Molemmat tunnistetaan se, että kirjoitettu teksti luetaan helposti toisen sen hetkisen tunnetilan kautta. Ollaan saatu siitäkin riitoja aikaan, kun oon kiireessä naputtanut naisten vessassa jotain mulle tärkeetä asiaa ja unohtanut hymiöt ja muut tekstiä pehmentävät signaalit. Pasi on luullut, että oon vihainen tai kärttyinen ja vetänyt siitä omat johtopäätöksensä ja siitähän se sitten on aina lähtenyt. Tai jatkunut.
Sen takia me yritetään aina selvittää kiistat kaikkia mahdollisia väyliä pitkin. Pasi tietää, että tartten ensin tilaa ja sitten kirjoitan ajatukseni sanoiksi. Minä tiiän, että Pasi tarttee mua vielä pidemmän ajan funtsia asioita itsekseen ja sitten hän mielummin puhuu.
Niinpä me yritetään aina muistaa toisen tapa käsitellä asioita, kunnioittaa sitä ja käydä kaikkea riittävästi ja riittävän monesti läpi, jotta mikään ei jää takaraivoon painamaan. Eihän tää aina todellakaan mene niin kuin Strömsössä, todellakaan. Välillä menee niin metsään, että itkettää.
Useimmiten riidat on ihan hemmetin ärsyttäviä. Ne turhauttaa. Tekee mieli karjua ja huutaa, että mikset sinä tajua yhtään mitä yritän sulle sanoa. Välillä tekee mieli häipyä paikalta ovet paukkuen, välillä käpertyä kerälle ja sulkea kaikki ulkopuolelle. Sitten sitä yrittää vaan hengittää ja toimia niin, että ei hajota toisessa mitään eikä sano mitään peruuttamatonta.
Riidoissa vaikeinta on just se, että pitää koko ajan yrittää asettua toisen asemaan. Pitää yrittää ymmärtää, mut silti perustella omat mielipiteet omista tuntemuksista käsin. Valita sanansa oikein, niin että toinen kuulisi ne eikä reagoisi liikaa tunteella. Sitten pitää vaan luottaa siihen, että toinen osaa poimia juuri ne oikeat signaalit ja ajattelee samoja juuriajatuksia samoilla arvoilla. Asioista pitää puhua niin pitkään kun ne mietityttävät. Silti osata siirtyä eteenpäin niin, ettei liikaa jää kiertämään samaa ympyrää.
Useimmiten riidat syntyy semmoisissa hetkissä, kun toinen sanoo tai tekee jotain sellaista, mikä menee toisella tunteisiin. Jotain saatetaan käsittää väärin, ollaan väsyneitä tai ajatukset on kokonaan muualla.Mulla ainakin riippuu täysin siitä, olenko nälkäinen, olenko väsynyt tai harmittaako jokin muu asia. Siihen väliin jos Pasi laukaisee jotain ajattelematonta, se on pahinta.
Kun me sitten maanantaina selviteltiin asiaa vielä viesteillä, Pasi kirjoitti mun mielestä ihanasti. Se sanoi, että pitäisi ylipäätään suhtautua lempeämmin kaikkeen ja osata ottaa rennommin. Että sitä on hyvä harjoittaa itseään kohtaan sekä myös toista kohtaan.
Tää on just se, miksi tota miestä rakastan ja miksi valitsen päivästä toiseen olla sen kanssa. Sillä on ihmeellinen taito valita sellaisia sanoja, mitkä on just oikeita.
On sanonta, että kaikki positiivinen palaute pitäisi aina suunnata ihmisen identiteettiin, negatiivinen tekoihin ja toimintaan. Tämä tarkoittaa sitä, ettei ihmisen persoonaa saisi koskaan arvostella eikä haukkua. Sanat saattavat satuttaa niin paljon, että ne jäävät loukkauksina ytimeen vuosikymmenien ajoiksi.
Lempeys. Miten ihana sana.
Yhtä kaikki, yhteinen viikko päättyi vähän alakuloisissa tunnelmissa eikä ihan kaikkea saatu kunnolla selvitettyä.
Maantantai meni mietiskellessä. Tuntui, että nyt tarttee vähän välimatkaa ja tekee ihan hyvää tehdä omia duuneja ja olla olematta yhdessä saman katon alla. Se on meille molemmille tärkeää ihan senkin takia, että yksinolo ja etäisyys kirkastaa ajatuksia. Omille tunteille tulee paremmin tilaa kun toinen ei koko ajan ole hengittämässä niskaan.
Minä oon semmoinen, että mun on helpompi purkaa omia ajatuksia kirjoittamalla. Puhuessa toisen läsnäolo vie huomion. Ilmeet ja eleet vaikuttaa siihen, mihin suuntaan mun ajatukset vie. Silloin, kun mun täytyy oikeesti saada jotain tärkeetä sanottua, minä kirjoitan sen ensin. Oon aina ollut sellainen.
Me ollaan tästä puhuttu paljon. Molemmat tunnistetaan se, että kirjoitettu teksti luetaan helposti toisen sen hetkisen tunnetilan kautta. Ollaan saatu siitäkin riitoja aikaan, kun oon kiireessä naputtanut naisten vessassa jotain mulle tärkeetä asiaa ja unohtanut hymiöt ja muut tekstiä pehmentävät signaalit. Pasi on luullut, että oon vihainen tai kärttyinen ja vetänyt siitä omat johtopäätöksensä ja siitähän se sitten on aina lähtenyt. Tai jatkunut.
Sen takia me yritetään aina selvittää kiistat kaikkia mahdollisia väyliä pitkin. Pasi tietää, että tartten ensin tilaa ja sitten kirjoitan ajatukseni sanoiksi. Minä tiiän, että Pasi tarttee mua vielä pidemmän ajan funtsia asioita itsekseen ja sitten hän mielummin puhuu.
Niinpä me yritetään aina muistaa toisen tapa käsitellä asioita, kunnioittaa sitä ja käydä kaikkea riittävästi ja riittävän monesti läpi, jotta mikään ei jää takaraivoon painamaan. Eihän tää aina todellakaan mene niin kuin Strömsössä, todellakaan. Välillä menee niin metsään, että itkettää.
Useimmiten riidat on ihan hemmetin ärsyttäviä. Ne turhauttaa. Tekee mieli karjua ja huutaa, että mikset sinä tajua yhtään mitä yritän sulle sanoa. Välillä tekee mieli häipyä paikalta ovet paukkuen, välillä käpertyä kerälle ja sulkea kaikki ulkopuolelle. Sitten sitä yrittää vaan hengittää ja toimia niin, että ei hajota toisessa mitään eikä sano mitään peruuttamatonta.
Riidoissa vaikeinta on just se, että pitää koko ajan yrittää asettua toisen asemaan. Pitää yrittää ymmärtää, mut silti perustella omat mielipiteet omista tuntemuksista käsin. Valita sanansa oikein, niin että toinen kuulisi ne eikä reagoisi liikaa tunteella. Sitten pitää vaan luottaa siihen, että toinen osaa poimia juuri ne oikeat signaalit ja ajattelee samoja juuriajatuksia samoilla arvoilla. Asioista pitää puhua niin pitkään kun ne mietityttävät. Silti osata siirtyä eteenpäin niin, ettei liikaa jää kiertämään samaa ympyrää.
Useimmiten riidat syntyy semmoisissa hetkissä, kun toinen sanoo tai tekee jotain sellaista, mikä menee toisella tunteisiin. Jotain saatetaan käsittää väärin, ollaan väsyneitä tai ajatukset on kokonaan muualla.Mulla ainakin riippuu täysin siitä, olenko nälkäinen, olenko väsynyt tai harmittaako jokin muu asia. Siihen väliin jos Pasi laukaisee jotain ajattelematonta, se on pahinta.
Kun me sitten maanantaina selviteltiin asiaa vielä viesteillä, Pasi kirjoitti mun mielestä ihanasti. Se sanoi, että pitäisi ylipäätään suhtautua lempeämmin kaikkeen ja osata ottaa rennommin. Että sitä on hyvä harjoittaa itseään kohtaan sekä myös toista kohtaan.
Tää on just se, miksi tota miestä rakastan ja miksi valitsen päivästä toiseen olla sen kanssa. Sillä on ihmeellinen taito valita sellaisia sanoja, mitkä on just oikeita.
On sanonta, että kaikki positiivinen palaute pitäisi aina suunnata ihmisen identiteettiin, negatiivinen tekoihin ja toimintaan. Tämä tarkoittaa sitä, ettei ihmisen persoonaa saisi koskaan arvostella eikä haukkua. Sanat saattavat satuttaa niin paljon, että ne jäävät loukkauksina ytimeen vuosikymmenien ajoiksi.
Lempeys. Miten ihana sana.
Kommentit
Lähetä kommentti