Korona on ollut aika kova paukku. Sehän me ollaan tässä nähty, ihan maailman laajuisesti, miten syvästi se vaikuttaa. Se on koskettanut monia meistä monella eri tapaa ja monella tasolla.
Ite en oo nähnyt mun perhettä moneen kuukauteen. Siis vanhempia, siskoa ja veljeä ja niitten kaikkia lapsia. Ystävien kanssa ollaan oltu vaan etäyhteyksissä. Monet mun ystävistä kuuluu riskiryhmään, joten täytyy muistaa olla senkin takia olla ekstra-varovainen. Onneksi mun ei oo tarttenut ihan yksin olla, se ois kaikkein kauheinta. Mun sydän on niiden yksinäisten luona, joilla ei oo ketään.
Jostain luin, että yksinäisyys on kohta suurempi terveysriski kuin ylipaino. Aika paradoksaalista, että korona on ajanut ihmiset koteihinsa ja monella tutut harrastukset ovat jääneet. Alkoholin kulutus on yhteiskunnassa noussut ja myös ylipainon kehitys on noususuunnassa. Monien liitot rakoilee, kun ollaan liikaa yhdessä samojen seinien sisällä. Riidat lisääntyy, paha olo lisääntyy. Yksinäisyys lisääntyy.
Opiskeluryhmä tuo läheisyyttä ja uusia ystäviä
Ihminen tarttee kosketusta. Yhteyttä. Sitä hyvän olon hormonien ryöppyä, mitä toinen ihminen voi meidän kehossa saada aikaan. Silloin kun me ollaan yhteydessä muihin ihmisiin, meidän kehossa ryöppyilee oksitosiinia, endorfiineja ja dopamiinia. Se yhteys voi syntyä missä vaan, missä me koetaan yhteyttä, hyväksyntää ja läsnäoloa muiden ihmisten kanssa. Yksikin ystävä riittää.
Mulla oli kerran yksi poikaystävä, joka meidän eron jälkeen kipuili kauheesti yksinäisyyden tunteen kanssa. Muistan, miten me käytiin siitä yksi hyvä keskustelu, jonka lopussa tää mun ex-boifrendi oivalsi, että on kaksi eri asiaa. Olla yksin vapaaehtoisesti ja olla yksinäinen koska sulla ei oo vaihtoehtoa.
Tää oivallus aukaisi ihan uuden maailman ja ex-poikkis alkoi suhtautumaan valoisammin moneen eri asiaan. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että hän voi valita. Soittaa kitaraa yksin kotona tai lähteä pubiin ystävän kanssa oluelle. Ahdistus tästä asiasta väheni ja silloin kun hän oli yksin, sydän oli keveämpi ja siitä tuli helpompaa kestää.
Joutilaisuus on sitä, kun ei ole mitään tekemistä. Se on pitkiä kahvihetkiä, kattoon tuijottelua, random höpöttelyä, kylki kyljessä köllöttelyä. Tämmöisenä joutilaisuuden hetkenä ihminen on ihan vaan läsnä. Totta itselleen ja avoin mahdollisuuksille. Sitä kautta se voi olla mahdollisuus myös löytää uusia ystäviä.
Suorittaminen tappaa kaiken luovuuden, ja siksi meiltä helposti menee ohi kaikenlaista kivaa oravanpyörässä juostessa. Välillä tekee ihan hyvää olla niin ettei oo kiire mihinkään. Ihmiset siinä meidän ympärillä näyttää kovin erilaisilta, kun me oikeesti pysähdytään katsomaan niitä. Sillai hitaasti ja ilman vauhtia.
Oon ite semmonen, että kokeakseni todellista läheisyyyttä henkisellä tasolla, tartten usein myös fyysistä kosketusta. Ihan vaan semmosta jotain hipsuttelua, ei sen tartte olla mitään sen kummempaa. Voidaan ystävien kanssa juoda kahvia sohvalla jalat päällekkäin ristissä, tai keskustella rantakallioilla kyljetysten. Parhaat keskustelut parisuhteessakin syntyy aina niissä hetkissä kun maataan sängyssä iho ihoa vasten.
Läheisyys kasvattaa itseluottamusta, itsetuntemusta, sosiaalista älykkyyttä ja herkistää eri aisteja. Jos me ei osata olla tarpeeksi joutilaita, ei meillä oo riittävästi kiireetöntä läsnäoloa eikä läheisyyttäkään.
Siinä missä yksinäisyys on yksilön tragedia ja yhteiskunnan ongelma, on joutilaisuus mahdollisuus jollekin uudelle. Yksinäisyys vie terveyden ja toimintakyvyn, joutilaisuus parantaa aivojen toimintaa ja luo pohjaa mahdollisuuksille.
Jos sulla on aikaa tänään olla joutilas, voisiko sitä aikaa käyttää vaikka semmoiseen mietiskelyyn, että onko sulla joku josta et oo pitkään aikaan kuullut - ja voisiko siihen tyyppiin vaikka ottaa yhteyttä ihan vaan höpöttelyn merkeissä?
Ihana kirjoitus ❤
VastaaPoistaKiitos <3
Poista